19.6.2017

Onko iloisuus aina pinnallista?

Ärsyttävätkö liian positiiviset blogit? Vai jurppivatko negailijat? Koetko vaikeista asioista puhuvat vakavastiotettaviksi ja luotettavammiksi kuin kepeistä, hauskoista aiheista kirjoittavat? Mielestäni suomalaisilla on erityinen rakkaus vakavuutta ja melankoliaa kohtaan, asenteella "kunnoitusta näytetään vakavuudella" sekä "itku pitkästä ilosta", ja vaikeista tunteista ja pettymyksistä puhumista pidetään aidompana kuin onnenaiheista kirjoittamista.

Mistä saa blogata ollakseen kiinnostava, uskottava ja hyvä tarinaniskijä? Tietenkin kukin siitä, minkä itse kokee asialliseksi ja mielekkääksi, mutta olen viime aikoina törmännyt hyvin erilaisiin käsityksiin siitä, mikä on hyödyllistä, kiinnostavaa tai sopivaa näin ulkomailla pysyvästi tai väliaikaisesti asuvan, tai matkabloggarin näkökulmasta. Tässäpä listaa eri näkemyksistä.

1. Vain positiivisia juttuja

Maailma on täynnä huonoja uutisia joka tapauksessa, joten miksi täyttää sosiaalista mediaa ja muiden päivää vielä lisää kaikenlaisilla pettymyksillä, pahimmillaan marinoilla? Yleensä ikävissäkin tapahtumissa on kultareuna, tai ainakaan niissä ei itse tarvitse kieriskellä, jos pyrkii keskittymään positiiviseen omassa elämässään. Olen itse kallellaan tälle ajattelukannalle, mutta toki tajuan, miten helposti siitä tulee epärealistinen, sokeroitu ja ”katsokaa kun mulla menee hyvin!” leuhkafiilis. Ymmärrän, että jos tätä tuuttaa liikaa, niin siitä lähinnä lannistuu – ”ei mun elämä tule koskaan olemaan noin hyvää, oli se totta tai ei” ja lukija on ehkä ikiajoiksi menetetty.

Ajattelin aiemmin, että itse kullakin kohtuus sanelee, miten paljon tällaista positiivariutta voi blogiinsa laittaa ja kaikilla olisi jotakuinkin sama filtteri, mutta ei, ehei. Toisille parikin positiivista ”hyvin menee” juttua putkeen ylittää sokerikynnyksen, ja saan satunnaisesti palautetta, että ”onpa kiva kuulla miten siellä_oikeasti_menee”, jos kirjoitan jostain epäonnistumisesta tai pahasta mielestä.

Tiedän, ettei kenenkään elämä ole jatkuvaa ruusuilla tanssimista, mutta en itse allekirjoita ajattelua, että jos keskittyy positiiviseen, silloin väistämättä esittää, lavastaa tai maskeeraa elämäänsä. Bloggaamisessa on kuitenkin näkökulmasta kyse ja luen itse mieluummin omana päiväkirjanani blogiani, joka on kallellaan optimismiin, ei murehtimiseen ja märehtimiseen. Useimmat epäonnistumiset ja epäonnet unohtuvat kuitenkin aika pian. Mielestäni yksi puhuttelevimpia suomalaisen kirjallisuuden näytteitä on Vänrikki Stoolin tarinoista kohtaus, jossa sota raivoaa ja tappio uhkaa, mutta suomalainen sotilas ajattelee:

”hän kiros silloin, puri hammastaan,
mut kyyneleet hän sydämeensä sulki,
huulilta vaan nuo sanat salamoi:
viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.”

Elämä voittaa ja jatkuu kuitenkin.

2. Inhorealismia se olla pitää

Ehkä aivan äärilaita-inhorealismia ei kirjoita kukaan, ellei sitten täysin kieli poskessa ja huumorimielessä. Mutta jotkut bloggarit kuulostavat ottavan asenteen, että jos menee huonosti, niin se kannattaa jakaa, koska siitä saavat muut realistista ja ehkäpä rohkaisevaa tietoa ja vertaistukea omaan elämään. Totta, ehdottomasti. Olen joskus seuraillut blogia, jonka pitäjä kärsi pahasta masennuksesta ja jutut ja piirrokset (taide/sarjisblogi) ymmärrettävästi sen mukaisia. On todella rohkeaa uskaltaa kirjoittaa avoimesti, mitä mielessä liikkuu ja miten pohjalla voi käydä henkisesti ja fyysisesti, ja varmasti bloggareilta saatava esimerkki ja vertaistuki auttaa ihan käytännön ratkaisuissa, esim. siinä, että rohkaistuu itse hakemaan apua masennukseen.

Mutta, en ole aivan varma onko aina kirjoittajalle hyväksi jakaa vaikeita asioita jatkuvasti tai täysin rehellisesti. Sellaiseen tutkimukseen joskus törmäsin, että ongelmista puhuminen ei auta, jos niihin ei löydy jonkinsortin ratkaisua tai katharsista (ulospääsyä, helpotusta). Mitä enemmän ongelmat pyörivät päässä ja omissa teksteissä, sitä enemmän ne aivan fyysisesti rakentavat sellaisia neuroniyhteyksiä aivoihin, että ongelmien ajattelu vahvistuu. En väitä olevani lääkäri tai psykologi ja kukin tyylillään, mutta itselleni sopii paremmin positiivisuuteen keskittyminen jo siksikin, että hankalat ajat eivät saa samaa otetta, kun ne eivät tahattomasti pompsahtele muistuttelemaan itsestään blogiteksteissäni vuosienkin päästä.

3. Sensuroitua arkea

Joskus kuulen mielipiteenä etenkin ulkomailta tai matkoilta bloggaavilta, että he joutuvat tietoisesti rajoittamaan positiivisen sisällön julkaisemista, etteivät aiheuta kateutta ja kaunaa. Esimerkiksi täällä Perthissä on maantieteellisistä ja ilmastollisista syistä usein todella hyvä sää, joten ihan perusarjen valokuvaaminen tuottaa liudan aurinkoisia kuvia. Samoin matkustelu pääsääntöisesti kohdistuu kiinnostaviin tai kauniisiin paikkoihin (kuka meistä varaa loman jonnekin kaatopaikan viereen tai Prisman parkkipaikalle?), joten matkoilta irtoaa kauniita ja idyllisiä kuvia ”puoliväkisin”. Näitä ei kuitenkaan haluta laittaa blogiin ainakaan ”liikaa”, ettei tule syytöksiä kohdassa 1 mainitusta sokeroinnista.

Muttamutta. Fakta on, että meitä ihmisiä on yli seitsemän miljardia, joten väkisinkin jonkun elämä siinä joukossa on perushyvää ja iloista. Omasta mielestäni on epäterveellistä ja haitallista, jos posiitiviset jutut otetaan ensimmäisenä epäuskofiltterillä vastaan, ajatellen ”tuokin piilottelee tai esittää jotain.” Kateus on aina ollut asia, joka minua suomalaisessa yleiskulttuurissa harmittaa. Miksei esim. naapurin menestystä voi ottaa inspiraationa ja rohkaisuna itselle – jos tuokin onnistuu niin kyllä minäkin? Tällaista linjaa yritän itse vetää blogissani, idealla: jos haluat Australiaan tai ulkomaille, on tänne ennenkin lähdetty ja onnistuttu, joten pehva ylös sohvasta ja unelmaa kohti hakeutumaan.

4. Tasapainoisesti kaikkea

Tämä todennäköisesti on yleisin bloggausmoodi eli se, mitä ihmiset ajattelevat/uskovat kirjoittavansa. Niin minäkin. Silti olen tunnistanut muiden kommenttien perusteella, että oma purteni seilaa tuolla ykköskohdan vesillä enimmäkseen eikä oikeastaan juuri koskaan käy kakkoskohdan puolellakaan.

Ei siksi, etteikö elämään mahdu todella mustiakin alhoja, mutta olen vissiin neuronini virittänyt niin (tai luonto hoitanut puolestani), etteivät ikävät asia pyöri kauaa mielessä ja pääsen äkkiä yli pettymyksistä – todella hyvä taito, koska novellinkirjoitusintoni saati väikkärini olisivat jo kuolleet kituvan kuoleman vuosia sitten, jos olisin jäänyt saatua palautetta nyyhkimään liian pitkäksi aikaa. Toisaalta, kuten sanottua, blogivireeni on valinta, eli yritän löytää epämukaviin, hankaliin tai vaikeisiin aiheisiin positiivisen pohjavireen, koska mielestäni pelkkä tilitys ei asioita auta.

Tässä kuitenkin törmää ajattelutapojen eroon, eli mikä kullekin on neutraalia, positiivista tai negatiivista? Olen huomannut olevani melkoisen pepsodent-hymy-henkinen, eli aika kauan ja laajasti saa hehkuttaa ennenkuin minua ärsyttää liika intoilu. Muistan vuosien varrelta vain pari lukemaani blogikirjoitusta, jotka olivat tsemppihengessään ja mahtavuudessaan epärealistia. Toisille puolestaan jo ne mainitut pari iloista tekstiä putkeen ovat epäuskottavia, koska ei kukaan ole jatkuvasti ja aina vain hyvällä tuulella: pahan mielen, tuulen tai onnen piilottelu antaa elämästä siloitellun ja fiktiivisen kuvan. Niinhän se on. Ehkäpä siksi blogit harrastuksena ja lukuviihteenä ovat niin suosittuja, koska kaikilla on omat näkemyksensä ja tyylinsä, ja blogimerestä löytyy ihan jokaiselle jotain.

Bloggarit blogipallomeressä. Toisille sattuu ja tapahtuu iloisia, toisille surullisia asioita - tai todennäköisemmin kaikille kaikkea, mutta kumpi kiinnostaa enemmän lukea ja kirjoittaa? Itse olen tuo keltainen pallo juu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!